Pääsin ykköshakuvaihtoehtooni, mutten kakkoseen, johon näin jälkeenpäin ajatellen olisin halunnut enemmän. En ota ykköshakuvaihtoehdon koulupaikkaa vastaan. Äiti aloitti eilen mykkäkoulun kuultuaan, etten menekkään pääsemääni kouluun. Pelkällä lukion päästötodistuksella ei kuulemma pääse töihin -en omista tuntiakaan työkokemusta, koska olen keskittynyt kilpaurheiluun koko elämäni.

Eilen itkin pitkästä aikaa. Ei ole koulua, en kuulemma saa töitä, ei ole mitään. Illalla ajattelin tappaa itseni, mutta en pystynyt. Kun viilsin rannettani, tuntui, ettei käsi jaksaa painaa ihon läpi..tai en tiedä. Tuli jotenkin säälittävä olo, etten pysty edes tappamaan itseäni. Täysin tarpeeton.

Aamulla heräsin lakanat veressä. Olin nukahtanut teräni päälle ja se oli viilellyt yön aikana jalkoihin.. Jotenkin huvittavaa, että viiltelen itseäni unissani.. Ikinähän (ennen eilistä) en ole itseäni viillellyt. En oikein tajua sitä ideaa. Nytkin hävettää viiltojäljet ranteessa ja jaloissa. Kamala "helle" ja joudun pitämään pitkähihaista. Miten sellaiset uraviiltelijät oikein kykenevät normaaliin elämään ilman, että muut näkevät heidän haavansa ja arpensa?

Tänä aamuna äiti tuli sanomaan että oli joten kuten pahoillaan eilisestä aiheuttamastaan mielipahasta ja sanoi, että tottakai saan tehdä elämälläni (koulun suhteen) mitä haluan.. Hymyilin.

Nyt pitäisi alkaa etsimään töitä.. tai vielä yrittää johonkin kouluun. Tuntuu jotenkin turhauttavalta, että saan arvosanoillani lähes täydet aloituspisteet ja silti en pääse mihinkään. Olenkohan niin vastenmielisen poisluotaantyöntävä, että viimeistään haastattelut kusee valintakokeen.. Miten ikimaailmassa voin hankkia töitä, jos en edes kouluihin pääse.

Lähitulevaisuus ei näytä mitenkään vahvalta.. mutta ainakin äiti puhuu minulle.

En lähtenyt syömään vanhan kaveriporukan kanssa kuten uumoilinkin. Tämä päivä on mennyt peruskotitöitä tehden ja pakkaillessa tavaroita muuttoa varten, mikä on väistämättä edessä muutaman viikon sisällä.

Tänään ruokaa laittaessani tuli taas ihan pohjaton olo. Siis henkisesti pohjaton olo. Teki mieli luhistua maahan ja kuolla. Kaikki on vain niin perseestä, ei täällä ole mitään syytä elää.. vai onko? Mietin aina vain miksi haluaisin kuolla, mutta en juurikaan miksi en haluaisi kuolla. Aloin tekemään perunoiden valmistumista odotellessani listaa syistä, mitkä puoltaisivat eloonjäämistäni.

• Kaverit,tuttavat ja perhe. -Kuinka näille voi asian selittää? Voin heti kerralla kuvitella vajaan tusinan syyttävän itseään jos sattuisin itseltäni tilpaisemaan hengen pois. Kyllähän he asiaan toki tottuisivat ajan kanssa, mutta haluaisin, ettei kukaan jäisi miettimään miksi..mutta sehän on melkein mahdotonta toteuttaa. Itsemurhakirjeet sun muut hössötykset eivät ikinä vastaa kaikkeen mitä ihmiset haluavat tietää.
• Entä jos sittenkin... -Uskon kohtaloon ja haluan ainakin uskoa, että asioilla on tapana järjestyä. Entä jos näiden vajaan 19 lamavuoden jälkeen alkaisikin paistamaan jossain vaiheessa aurinko? Toisaalta kuka tietää, vaikka kohtaloni on kärsiä ja olla oppimatta elämään ikinä?
• Tekotapa - Haluaisin mahdollisimman vähän vaivaa muille ihmisille. Ranteiden auki vetämisestä yms, tulisi kauhea sotku ja ei varmasti ole kenellekkään mukava löytää ruumista paikasta X. Hukuttautuminen olisi täydellinen katoamistemppu, mutta siitäkin nousisi pystyyn vain kauheat etsinnöt.. miksei kukaan ole vielä kehittänyt laitosta, missä voi vaikka polttaa itsensä elävältä ja that's it?

Enempää syitä en keksinyt, mutta tuossa on varmaan aika laajasti kaikki mahdollinen mitä voikaan keksiä. Positiivista ainakin on se, että edes mietin tuollaista. Jos pohjimmiltani aikoisin itseni tappaa vartin päästä, niin tuskin miettisin, että mitä sen jälkeen tapahtuu.

Vanhoista päiväkirjamerkinnöistäni löytyy ensimmäinen itsemurhaan viittaava kirjoitus 8 vuoden takaisesta merkinnästä. 11-vuotiaana halusin ensimmäistä kertaa pois täältä. Jos 8 vuoden ajan olen vain odottanut, että huominen olisi tätä päivää parempi, niin missähän vaiheessa lakkaan odottamasta? Vertauskuvauksellisesti heikko; mutta tuntuu, kuin olisin elinkautisvankina omassa elämässäni.

Nyt ei tunnu onnistuvan mikään. En ottanut yhteishaun koulupaikkaa vastaan, koska ala ei kiinnostanut ja pääsykokeissa sekä opettajat että oppilaat oli niin yltiöpositiivista että oikein oksetti. Täydennyshauissa hain uudelleen ja kävin valintakokeessa koulussa, mikä osoittautui oikeinkin mukavaksi paikaksi ja henkilökuntakin oli mukavan ilmeettömiä. Ala nyt ei taaskaan kiinnostanut, mutta samahan se mitä sitä opiskelee, jos koskaan edes valmistun, niin tuskin kovin montaa työvuotta tulen kokemaan...Niin, ja perjantainahan ne tulokset vasta tulevat, mutta keskiarvollani ja palikkamaisen helpolla pääsykokeella on vaikea olla pääsemättä ko. kouluun.

Ajoin eilen melkein kolarin. Tai minä en ajanut, vaan syrjäisellä "rallitiellä" kurvissa samaa kaistaa vastaan ajanut amispoika meinasi ajaa minun autooni. Nippa nappa poika sai väännettyä romun bimmerinsä rattia sen verran, ettei pahki ajanut.. vaikka ehkä ihan pienesti toivoin, ettei hän olisi saanut väistettyä. Jos en olisi vähintään ollut koomassa nokkakolarin jälkeen, olisimpahan saanut purkaa suuria patoutumia pieksemällä autoni ruttaajan sairaalakuntoon..ellei hänkään sitä olisi ollut kolarin seurauksena.

Tänä aamuna heräsin neljältä aamulla. En oikein tiedä miksi jo niin aikaisin.. Olin taas nukahtanut sängylle pelkkä pyyhe päällä suihkusta tultuani jämähdettyäni katsomaan Olympialaisia. Kuten arvata saattaa, aamulla herätessäni olo oli vähintäänkin kohmeinen kaikesta kylmästä ja märästä pyyhkeestä allani. Nyt on vähän sairas olo, mutta mikäs tässä sairastaessa.

Entinen luokkakaverini pisti puolen päivän aikoihin viestiä, josko lähtisin syömään "vanhalla porukalla" tänään. Mmm.. en oikein tiedä jaksanko. En jaksa tänään esittää mukavaa, joten ehkä parempi jäädä kotiin. Toisaalta olisi hyvä lähteä, mutta en sitten tiedä..

Masentava päivä.

 

 

Tämä blogi tulee kertomaan vasta äskettäin Suomessa havaitusta ilmiöstä nimeltään Nuorten masennus. Omassa tilanteessani asiat ovat jo niin pitkällä, että 19-vuotissyntymäpäivilläni helmikuussa päätin katsella tätä maailmaa vielä vuoden ja jos ei asiat ala muuttumaan yhtään positiivisemmaksi, niin lähden pois, ikiajoiksi. Eilen päivällä maatessani sängyssä useita tunteja katsoen kattoa ajattelin, josko lyhentäisin pientä projektiani puolella vuodella. -varmaan voi päätellä vähemmälläkin aivotoiminnalla, että näin ei kuitenkaan käynyt.

Tarinani on sitä perussettiä, mitä useilla muillakin piilomielisairailla, ystäväpiirissä olen lähinnä se Nemimäinen hauska tyyppi joka saa ihmiset nauramaan kyynisyydellään ja pessimistisyydellään. Jos otin ennen puheenaiheeksi ystävieni seurassa sen, kuinka olisi parempi vain kuolla, niin vastaus on yleensä naurua ja: "Heh,voi sua.."

Nykyisellään en puhu aiheesta kenenkään kanssa. Kerran menin puolivahingossa mainitsemaan yläasteen terveydenhoitajalle jotain harmaista ajatuksistani ja jouduin terapiaan. En tiedä onko tavallista, että jopa ammattilaiset alkavat itkemään, mutta näin kävi omalla kohdallani kertoessani elämästäni. Oli jotenkin jännittävää nähdä, ettei joku alkanut välittömästi nauramaan jutuilleni.. Terapeutti oli hyvin ymmärtäväinen ja hänestä tulikin tavallaan sellainen ystävä, mitä en ole koskaan omistanut, joka kuunteli ja sanoi myös oman näkökantansa asioihin ja keskustelumme oli enemmän yleismaailmallisia, kuin oman elämäni epäkohtien ruotimista.

Kuitenkin lääkkeiden tarjoamisen ja eri diagnoosien kuulemisen jälkeen tuntui, että olisin oikeasti sairas. SAIRAS! se on negatiivinen sana, jota minä, eikä taatusti kukaan läheiseni halua kuulla. -Lopetin terapiassa käymisen.

Lukion alku oli ihan ok-aikaa. Syömishäiriö oli oikein antoisa ajantappaja. Täydellinen päivärytmi, säännölliset lenkkiajat ja kaikki se oksentaminen toivat lohtua elämään. Oksentaminen ja nälkäpäivät loppuivat tavatessani pojan, jonka kanssa seurustelimmekin jonkin aikaa, mutta se loppui siihen, että olin kuulemma etäinen ja sisäänpäinkääntynyt. Ja tokihan hänen sanojensa mukaan minulla oli toinen mieskin, kun saatoin kadota moneksi päiväksi ilman, että minusta kuului mitään. Joo,todellakin.. Hän ei saanut koskaan tietää masennuksestani.

Mielestäni ihmiset jotka itkevät niinkin yliarvostetun asian, kuin rakkauden perään, ovat säälittäviä. No, itselläni niitä itkuntäytteisiä päiviä oli kolme viikkoa. Sen kolmen viikon jälkeen en ole itkenyt enää kertaakaan, enkä enää aiokkaan. Enkä tiedä pystynkökään.

Eilen miettiessäni tapanko itseni olin jopa ihmeissäni etten alkanut itkemään. Yleensä viimeistään siinä vaiheessa kun mietin viillänkö ranteet auki, hyppäänkö mereen vai syönkö jotain tahdittomuus pillereitä, romahdan ihan täysin ja säikähdän omia ajatuksiani, mutta eilen se tuntui ihan luonnolliselta.

Ajatus siitä, että täältä on jokainen vapaa lähtemään milloin tahansa on erittäin lohdullinen. Masentavinta on se, kun joku ikäänkuin kieltää itsensä tappamisen. Sen takia tästä puhuminen on vaikeaa muille. Kirjoittaminen nimettömänä on paras tapaa purkautua. Toivon todella, että kirjoittaminen toimisi tukena ainakin seuraavan puolen vuoden ajan. Olen niin väsynyt ja kyllästynyt, mutta pieni toivo elää silti, että saisin kiinni elämästä. Silti se tuntuu mahdottoman vaikealta..