Pääsin ykköshakuvaihtoehtooni, mutten kakkoseen, johon näin jälkeenpäin ajatellen olisin halunnut enemmän. En ota ykköshakuvaihtoehdon koulupaikkaa vastaan. Äiti aloitti eilen mykkäkoulun kuultuaan, etten menekkään pääsemääni kouluun. Pelkällä lukion päästötodistuksella ei kuulemma pääse töihin -en omista tuntiakaan työkokemusta, koska olen keskittynyt kilpaurheiluun koko elämäni.

Eilen itkin pitkästä aikaa. Ei ole koulua, en kuulemma saa töitä, ei ole mitään. Illalla ajattelin tappaa itseni, mutta en pystynyt. Kun viilsin rannettani, tuntui, ettei käsi jaksaa painaa ihon läpi..tai en tiedä. Tuli jotenkin säälittävä olo, etten pysty edes tappamaan itseäni. Täysin tarpeeton.

Aamulla heräsin lakanat veressä. Olin nukahtanut teräni päälle ja se oli viilellyt yön aikana jalkoihin.. Jotenkin huvittavaa, että viiltelen itseäni unissani.. Ikinähän (ennen eilistä) en ole itseäni viillellyt. En oikein tajua sitä ideaa. Nytkin hävettää viiltojäljet ranteessa ja jaloissa. Kamala "helle" ja joudun pitämään pitkähihaista. Miten sellaiset uraviiltelijät oikein kykenevät normaaliin elämään ilman, että muut näkevät heidän haavansa ja arpensa?

Tänä aamuna äiti tuli sanomaan että oli joten kuten pahoillaan eilisestä aiheuttamastaan mielipahasta ja sanoi, että tottakai saan tehdä elämälläni (koulun suhteen) mitä haluan.. Hymyilin.

Nyt pitäisi alkaa etsimään töitä.. tai vielä yrittää johonkin kouluun. Tuntuu jotenkin turhauttavalta, että saan arvosanoillani lähes täydet aloituspisteet ja silti en pääse mihinkään. Olenkohan niin vastenmielisen poisluotaantyöntävä, että viimeistään haastattelut kusee valintakokeen.. Miten ikimaailmassa voin hankkia töitä, jos en edes kouluihin pääse.

Lähitulevaisuus ei näytä mitenkään vahvalta.. mutta ainakin äiti puhuu minulle.