Tämä blogi tulee kertomaan vasta äskettäin Suomessa havaitusta ilmiöstä nimeltään Nuorten masennus. Omassa tilanteessani asiat ovat jo niin pitkällä, että 19-vuotissyntymäpäivilläni helmikuussa päätin katsella tätä maailmaa vielä vuoden ja jos ei asiat ala muuttumaan yhtään positiivisemmaksi, niin lähden pois, ikiajoiksi. Eilen päivällä maatessani sängyssä useita tunteja katsoen kattoa ajattelin, josko lyhentäisin pientä projektiani puolella vuodella. -varmaan voi päätellä vähemmälläkin aivotoiminnalla, että näin ei kuitenkaan käynyt.

Tarinani on sitä perussettiä, mitä useilla muillakin piilomielisairailla, ystäväpiirissä olen lähinnä se Nemimäinen hauska tyyppi joka saa ihmiset nauramaan kyynisyydellään ja pessimistisyydellään. Jos otin ennen puheenaiheeksi ystävieni seurassa sen, kuinka olisi parempi vain kuolla, niin vastaus on yleensä naurua ja: "Heh,voi sua.."

Nykyisellään en puhu aiheesta kenenkään kanssa. Kerran menin puolivahingossa mainitsemaan yläasteen terveydenhoitajalle jotain harmaista ajatuksistani ja jouduin terapiaan. En tiedä onko tavallista, että jopa ammattilaiset alkavat itkemään, mutta näin kävi omalla kohdallani kertoessani elämästäni. Oli jotenkin jännittävää nähdä, ettei joku alkanut välittömästi nauramaan jutuilleni.. Terapeutti oli hyvin ymmärtäväinen ja hänestä tulikin tavallaan sellainen ystävä, mitä en ole koskaan omistanut, joka kuunteli ja sanoi myös oman näkökantansa asioihin ja keskustelumme oli enemmän yleismaailmallisia, kuin oman elämäni epäkohtien ruotimista.

Kuitenkin lääkkeiden tarjoamisen ja eri diagnoosien kuulemisen jälkeen tuntui, että olisin oikeasti sairas. SAIRAS! se on negatiivinen sana, jota minä, eikä taatusti kukaan läheiseni halua kuulla. -Lopetin terapiassa käymisen.

Lukion alku oli ihan ok-aikaa. Syömishäiriö oli oikein antoisa ajantappaja. Täydellinen päivärytmi, säännölliset lenkkiajat ja kaikki se oksentaminen toivat lohtua elämään. Oksentaminen ja nälkäpäivät loppuivat tavatessani pojan, jonka kanssa seurustelimmekin jonkin aikaa, mutta se loppui siihen, että olin kuulemma etäinen ja sisäänpäinkääntynyt. Ja tokihan hänen sanojensa mukaan minulla oli toinen mieskin, kun saatoin kadota moneksi päiväksi ilman, että minusta kuului mitään. Joo,todellakin.. Hän ei saanut koskaan tietää masennuksestani.

Mielestäni ihmiset jotka itkevät niinkin yliarvostetun asian, kuin rakkauden perään, ovat säälittäviä. No, itselläni niitä itkuntäytteisiä päiviä oli kolme viikkoa. Sen kolmen viikon jälkeen en ole itkenyt enää kertaakaan, enkä enää aiokkaan. Enkä tiedä pystynkökään.

Eilen miettiessäni tapanko itseni olin jopa ihmeissäni etten alkanut itkemään. Yleensä viimeistään siinä vaiheessa kun mietin viillänkö ranteet auki, hyppäänkö mereen vai syönkö jotain tahdittomuus pillereitä, romahdan ihan täysin ja säikähdän omia ajatuksiani, mutta eilen se tuntui ihan luonnolliselta.

Ajatus siitä, että täältä on jokainen vapaa lähtemään milloin tahansa on erittäin lohdullinen. Masentavinta on se, kun joku ikäänkuin kieltää itsensä tappamisen. Sen takia tästä puhuminen on vaikeaa muille. Kirjoittaminen nimettömänä on paras tapaa purkautua. Toivon todella, että kirjoittaminen toimisi tukena ainakin seuraavan puolen vuoden ajan. Olen niin väsynyt ja kyllästynyt, mutta pieni toivo elää silti, että saisin kiinni elämästä. Silti se tuntuu mahdottoman vaikealta..