En lähtenyt syömään vanhan kaveriporukan kanssa kuten uumoilinkin. Tämä päivä on mennyt peruskotitöitä tehden ja pakkaillessa tavaroita muuttoa varten, mikä on väistämättä edessä muutaman viikon sisällä.

Tänään ruokaa laittaessani tuli taas ihan pohjaton olo. Siis henkisesti pohjaton olo. Teki mieli luhistua maahan ja kuolla. Kaikki on vain niin perseestä, ei täällä ole mitään syytä elää.. vai onko? Mietin aina vain miksi haluaisin kuolla, mutta en juurikaan miksi en haluaisi kuolla. Aloin tekemään perunoiden valmistumista odotellessani listaa syistä, mitkä puoltaisivat eloonjäämistäni.

• Kaverit,tuttavat ja perhe. -Kuinka näille voi asian selittää? Voin heti kerralla kuvitella vajaan tusinan syyttävän itseään jos sattuisin itseltäni tilpaisemaan hengen pois. Kyllähän he asiaan toki tottuisivat ajan kanssa, mutta haluaisin, ettei kukaan jäisi miettimään miksi..mutta sehän on melkein mahdotonta toteuttaa. Itsemurhakirjeet sun muut hössötykset eivät ikinä vastaa kaikkeen mitä ihmiset haluavat tietää.
• Entä jos sittenkin... -Uskon kohtaloon ja haluan ainakin uskoa, että asioilla on tapana järjestyä. Entä jos näiden vajaan 19 lamavuoden jälkeen alkaisikin paistamaan jossain vaiheessa aurinko? Toisaalta kuka tietää, vaikka kohtaloni on kärsiä ja olla oppimatta elämään ikinä?
• Tekotapa - Haluaisin mahdollisimman vähän vaivaa muille ihmisille. Ranteiden auki vetämisestä yms, tulisi kauhea sotku ja ei varmasti ole kenellekkään mukava löytää ruumista paikasta X. Hukuttautuminen olisi täydellinen katoamistemppu, mutta siitäkin nousisi pystyyn vain kauheat etsinnöt.. miksei kukaan ole vielä kehittänyt laitosta, missä voi vaikka polttaa itsensä elävältä ja that's it?

Enempää syitä en keksinyt, mutta tuossa on varmaan aika laajasti kaikki mahdollinen mitä voikaan keksiä. Positiivista ainakin on se, että edes mietin tuollaista. Jos pohjimmiltani aikoisin itseni tappaa vartin päästä, niin tuskin miettisin, että mitä sen jälkeen tapahtuu.

Vanhoista päiväkirjamerkinnöistäni löytyy ensimmäinen itsemurhaan viittaava kirjoitus 8 vuoden takaisesta merkinnästä. 11-vuotiaana halusin ensimmäistä kertaa pois täältä. Jos 8 vuoden ajan olen vain odottanut, että huominen olisi tätä päivää parempi, niin missähän vaiheessa lakkaan odottamasta? Vertauskuvauksellisesti heikko; mutta tuntuu, kuin olisin elinkautisvankina omassa elämässäni.